kovin on yksinäistä ihmisen elo, ei moni tarjoa olkapäätä tai tukea silloin kun sitä tarvitsisi. Elämä ei heittele pahemmin tällä hetkellä, mutta kovin on rankkaa silti!

pitkiä työpäiviä ,pitkiä opiskelupäiviä, kaikki omia valintoja tosin... jotta tulevaisuudessa saisi olla ja nauttiakin olosta ja tehdä jotain joka on itselle tärkeää ja mielekästä. on se  sen arvoista, mutta silti välillä herää pieni epäilys, että onko tässä mitään järkeä, kun koko ajan on hermo kireällä. ja mieskin on kateissa :(

puolitoista vuotta on siis kulunut nyt toimistotöissä, huutoni kuultiin ja kappas, nyt tekisikin mieli karata takaisin keittiöön, vaikka ihan hetkeksi! tuntea miltä tuntui, kun ilta oli onnistunut ja kaikki tyytyväisiä ruokaan.

miltä tuntui, kun se jokin misa onnistui yli odotusten tai kun oppi jonkin uuden jälkiruoan teon tms. ihanuuden (=rakkaudesta ruokaan).

Toisaalta moni asia pelottaa, meneekö loppukin vapaa-aika, käynkö taas baareissa, onko kokin työ liian  rankkaa pitkästä aikaa, ja vaikka mitä epäilyksiä herää mieleen. onneksi aina voi mennä kokeilemaan ilman sen suurempia pelkoja, josko se olis kivaa, vai onko se vaan kidutusta itselle...

ehkä...uskallan...pian?