kovin on yksinäistä ihmisen elo, ei moni tarjoa olkapäätä tai tukea silloin kun sitä tarvitsisi. Elämä ei heittele pahemmin tällä hetkellä, mutta kovin on rankkaa silti!

pitkiä työpäiviä ,pitkiä opiskelupäiviä, kaikki omia valintoja tosin... jotta tulevaisuudessa saisi olla ja nauttiakin olosta ja tehdä jotain joka on itselle tärkeää ja mielekästä. on se  sen arvoista, mutta silti välillä herää pieni epäilys, että onko tässä mitään järkeä, kun koko ajan on hermo kireällä. ja mieskin on kateissa :(

puolitoista vuotta on siis kulunut nyt toimistotöissä, huutoni kuultiin ja kappas, nyt tekisikin mieli karata takaisin keittiöön, vaikka ihan hetkeksi! tuntea miltä tuntui, kun ilta oli onnistunut ja kaikki tyytyväisiä ruokaan.

miltä tuntui, kun se jokin misa onnistui yli odotusten tai kun oppi jonkin uuden jälkiruoan teon tms. ihanuuden (=rakkaudesta ruokaan).

Toisaalta moni asia pelottaa, meneekö loppukin vapaa-aika, käynkö taas baareissa, onko kokin työ liian  rankkaa pitkästä aikaa, ja vaikka mitä epäilyksiä herää mieleen. onneksi aina voi mennä kokeilemaan ilman sen suurempia pelkoja, josko se olis kivaa, vai onko se vaan kidutusta itselle...

ehkä...uskallan...pian?

 

    Olenpas ollut väsynyt kun kirjoittanut edellisen blogini...ajatus hieman hyppinyt...tjaa, enpä kyllä nytkään ole yhtään pirteämpi. Iso tentti kahden päivän päästä.Töitä ja koulua ja aivan liian vähän aikaa lukea.Voisin tietty olla nytkin lukemassa, mut pitänee tyhjentää päätä parin päivän aikana sattuneista asioista. Onneks tytöt tulee pe juomaan viiniä, sit saa rentoutua.
 Oon siis tällä viikolla meinannut irtisanoa itseni jo ainakin kolme kertaa.Pyöritellyt mielessäni ideaa moneen otteeseen töitä tehdessäni. Suunnittelin jopa tarkkaan miten sanoisin asian pomolleni. En sit uskaltanutkaan loppupeleissä tehdä sitä. Ehkä parempi näin toistaiseksi. Kaikki johtuu lähinnä joulun aikoihin olleesta stressin aiheuttamasta sairaslomasta. Työ ei tunnu mielekkäältä (työkaverit kyllä on mukavia)ja ammatinvaihto kiinnostais kovastikin, varsinkin nyt kun koulu alkais olemaan ohi ja uudet mahdollisuudet edessä. Toivon silti vielä löytäväni sen kipinän ammattiini, mikä oli olemassa vielä puoli vuotta sitten. Vaikka työni olikin/on raskasta, niin kuitenkin palkitsevaa. Silti huomaan kiinnittäväni liikaa huomiota yhteiskunnan vaatimuksiin, ettei muka ole menestynyt jos tekee suorittavaa työtä, siis "duunarin" töitä. tietty menee korkeakoulupaprut kyl hukkaan, jos kokin hommissa viel jatkaa!Menestyisin varmasti paremmin muutenkin, jos saisin työn mikä olisi luovempaa. Olkoon sitten keittiöpuolelta tai aivan jotain muuta.

Siinä parin päivän mietteitä...

    Nyt on sit luettu taas puolet yöstä. Ja tällä kertaa organisaation alitajunnasta. Huh, sentään kirjoittaja vertaa nykyisiä olemassaolevia organisaatioitamme ja työyhteisöjä enemmän tai vähemmän primitiivisiksi taistelutantereiksi. Erittäin kiintoisaa luettavaa, mutta hurjaa tekstiä jonka mukaan suhteemme yhteisömme johtajaan pohjautuvat ensi sijassa äitisuhteeseemme.Ja, että käsittelemme työssämme alitajuisesti lapsuudessamme ratkaisemattomia äiti-lapsisuhdeongelmia.Kirjan on siis kirjoittanut eräs suomalainen arvostettu talouselämän opettaja. Totta puolet, että työelämässä käydään koko ajan aikamoisia taisteluita, ja heikommat jäävät jalkoihin. Mutta noin pitkälle analysoinnin vieminen on jo hurjaa, vaikka onkin suhteellisen hyvin perusteltua. Silti osa perusteluista oli mielestäni jo väenväkisin tehtyjä, vailla todellista pohjaa.
Ok, myönnetään ettemme pysty täysin rationalisoimaan omaa käyttäytymistämme töissä, mutta väittäisin suurimmalla osalla ihmisistä olevan halun olla töissä mukavassa ympäristössä. Pelejä tottakai pelataan koko ajan ja omaa hyötyäkin tavoitellaan, mutta emme kai KAIKKI vielä ole muuttuneet niin narsistisiksi, että oman edun tavoittelu ajaisi muun yli?Mielenkiintoista pohdittavaa asiaa, onhan työ niin iso osa elämäämme. Jään pohtimaan kuinka pitkälle olemmekaan loppujen lopuksi kehittyneet kivikauden tai keskiajan ihmisten käyttäytymisestä alitajuisella tasolla....

Mikä olisikaan mukavampaa kuin lauantai-iltana lukea kirjatentteihin. Ei, en missään nimessä vaihtaisi tilalle iltaa jonkun mukavan pojan kanssa...Viiniä ja kainalo, jeps :)...Vanha ranskalainen kultani soitti eilen ja kertoi kuulumisiaan. Tuntuu kuin elämä olisi pysähtynyt täällä Suomessa väliaikaisesti ja elämä jatkuisi samalla vauhdikkaalla temmolla vanhassa kotikaupungissani lontoossa. Ihan kuin asuisi pienessä maalaiskaupungissa, vaikka ollaankin pääkaupungissa ja melkein vieläpä keskustassa..ja vali vali, eiks niin.... :)

Mikä meistä suomalaisista loppupeleissä tekee niin synkkiä ja pessimistisiä?Mihin meidän elämänilo aina häviää talvisin? Jouduin katselemaan kuvia aurinkoisista kesämaisemista tänään piristyäkseni... No, eipä siihen enää ole kuin muutama kuukausi :) sit taas vyörytään laumoina rannoille ja kaduille pois omien laajakaistojemme edestä, jotka pitävät meidät yhteydessä ystäviin synkkänä vuodenaikana...